Se tuntuu kuin talviunilta heräisi. Keho on raskas, mieli on raskas ja pää oudon kevyt, se humisee kuin Haminan kaupunki. Kaikin puolin olo on epärytminen ja epäorientoitunut. Tekee mieli heilutella käsivarsia tympeästi ympärilleen kuin marjaiskarhu. Että saisi kiinni jostain tukevasta, että ymmärtäisi.
Pahinta äitiyslomakuplan puhkeamisessa on kuitenkin, että ensimmäistä kertaa sitä joutuu katsomaan peiliin ja kohtaamaan ympäröivän maailman, vaikkei ole varma siitä, miten vanhan minän, nykyisen minän ja tulevaisuudessa häämöttävän minän yhdistäisi.
Palapeli on ihan konkreettinen: töissä projektit ovat uudet, yhteistyökumppanit ovat uusia, töissä käytettävät ohjelmat ovat päivittyneet erilaisiksi versioiksi, puhelinkin muuttuu toiseen merkkiin. Mikään ei vaikuta olevan tuttua ja turvallista. Ja koti- ja työelämän sovittaminen yhteen, kaikkialla pärjääminen ja osaaminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä. Missään ei ole enää se kiltti ja kirkasotsainen kympin tyttö vaan ihme sählääjä. Tunnen hukkuvani.
Tähän kun ympätään vielä kehokriisi, jota on voinut kotipesän hämärässä piilotella, niin aivojen sulaminen on varma.
Ja se lapsen vieminen päivähoitoon. Se viimeistään murtaa kaikki itkumuurit ja padot. Mutta vuolas koski vie eteenpäin.
Ota ihmisten tuki vastaan!
Olen nyt ollut töissä reilun kuukauden ja olen yllättynyt siitä, kuinka suunnatonta ympäröivän yhteisön tarjoama tuki on ollut. Tuntuu, että jokaikinen perheellinen ihminen sympatiseeraa ja haluaa sanoa kannustavan sanan epävarmalle tallustajalle.
Aiemmassa elämässä olisin teeskennellyt, että kaikki on hyvin ja peitellyt epävarmuuttani ihmisiltä. Nyt, kun aika on kortilla, tuntuu, ettei aikaa moiseen piiloleikkiin ole. Eikä voimia. Kuinka uuvuttavaakaan moinen naamioleikki onkaan ollut!
Olen ollut häkeltynyt siitä, miten ventovieraatkin ihmiset ovat reagoineet lähes syndrooman kaltaiseen suorapuheisuuteeni. Empatiaa, kannustusta, hurttia huumoria, tarinoita elävästä elämästä. Yhtäkkiä on alkanut tuntua, että kaupunki ympärillä on todella täynnä kanssaihmisiä.
Ja Mama sanookin sinulle nyt: vaikka se onkin hermostuttavaa, myönnä töissä, ettet ehkä nyt ole ihan ajan hermolla. Kysy, mitä et tiedä ja parahda huolistasi, niin huomaat, että joku kollega kyllä ymmärtää juuri miltä tuntuu, kun aivot eivät vaan pelaa ja kaikessa etenee haparoiden kuin unissakävelijä.
Koska niin moni tietää tasan tarkkaan mitä sulaa hulluutta ruuhkavuosista selviytyjän päivät välillä ovat. Niin miehet kuin naiset. Niin samanikäiset kuin vanhemmat. Niin perheelliset kuin lapsettomat.
Kreisi yhdistää.
Oikeankokoiset vaatteet ja kampaajakäynti herättää eloon
Astuminen ulkomaailmaan planeetta Mamalta on kuitenkin tuonut käsittelemättömiä kehonkuvaan liittyviä kriisipesäkkeitä esiin. Vanhat vääränkokoiset vaatteet nolottavat, ylikasvanut lässähtänyt tukan turjake hävettää. Sitä on niin vääränlainen. Ympäillä pörräävät kollegat tuntuvat olevan niin tyylikkäitä ja itsevarmoja. Minä en.
Tällanen ja tollanen. Mama muuntuneena hameessaan ja R/H:n malli heidän kataloginsa kuvassa. Seven seas-mallisto viittaa Sweet dreams -hittiin, josta tuli juuri allekirjoittaneen power-biisi.
Mutta tajusin viime viikolla, että ei sitä voi enää astua taaksepäin aikaan ennen raskautta. Ei oikein vaatteidenkaan muodossa. Keho on läpikäynyt suuren mullistuksen. Ja niin myös mieli ja parisuhde. Itseluottamus ja naiseus onkin kovilla kaiken haipakan keskellä varsinkin, kun paidat eivät enää istu rintavarustuksen kohdalta ja mahan kohdalla on oudohko ponttooni.
Päätin, että nyt saa harmaus riittää! En voi hautautua ja piilotella itseäni loputtomiin. Varasin kampaajan ja päätin muuttaa kampausta näyttävämmäksi. Toki edelleen helppohoitoiseksi. Ja revin itsestäni irti voimaa ja otin yhteyttä ystävään ja entiseen työpariin, jonka tiesin olevan rehellinen shoppailukumppani. Varasin kalenteriin iltapäivän osteskelua ja jutustelua varten. Ei lasta, ei miestä. Vain minä itsenäni.
Kun viettää aikaa ihmisen kanssa, jonka on tuntenut jo vuosia, sitä yhtäkkiä muistaa, että sitä tulee jostakin. Ja on päätynyt johonkin. Ja ehkäpä on myös menossa johonkin.
Pelkkä kaupoille lähtö jo pakottaa ihmistäytymään: nätit vaatteet ylle ja alle, säärikarvat eivät voi rehottaa ja bikiniraja ei voi olla karannut polviin saakka, kun sovituskopeissa kolutaan.
Mutta kaupoilla iskee kauhu: en minä voi laittaa näin tiukkaa hametta. Kaikki näkee muodot! En tiedä olenko valmis olemaan esillä. Tai ylipäätään miltä näytän muiden silmissä. Olenko kaunis? Mutta ystävä kannustaa ja muistuttaa, että hänen tuntemansa Mama on sinut kehonsa kanssa, eikä pelkää näyttää sitä. Erilainenkin voi olla ihan yhtä hyvä.
Ostan R/H:n kaupasta ihanan hameen ja kaupan ovesta käveltyä pieni kauhu herää. Olipas se kallis ja mitäs minä nyt noin ja olisiko pitänyt ostaa kokoa isompi ja tuleekohan käytettyä ja näytänköhän ihan naurettavalta yritelmältä ja...
Kurvaan äkkiä ystävän kanssa salaatille ja kaakaolle. Aitoa keskustelua. Tunnen taaas pääseväni lähemmäksi mitä minä oikeasti olen. Ei tarvitsekaan mennä eteen tai taaksepäin vaan syvemmälle itseen. Luottaa siihen, että sisin on hyvä ja arvokas.
Kotona kaivan esiin lempeästi muotoilevat sukkahousut ja ihanat korkokengät, joiden käyttö jäi jo raskausaikana. Pojun syntymän jälkeenkin sitä on marssittu sattuneista syistä aina järkevissä kengissä. Uusi hame ja uusi paita ja uusi tukka katsovat vastaan. Näytän hyvältä ja aika tutulta, mutta uudella tavalla. Pyydän miestä ottamaan kuvia ja lataan Facebookiin kuvia uudesta asustani lapsosen sijasta. Heittäytyminen ystävien silmien eteen kannattaa: kannustusten aalto lämmittää ja valaa uskoa. Ja taisi yksi kanssamama tilata siltä istumalta kurvikasta imartelevan hameen itselleen.
Olkaa armollisia itsellenne ja luottakaa kanssaihmisiin. Se kannattaa.
Leikkelin kanan ja murskasin hapankorput edellisenä iltana, joten sunnuntaiksi jäi vain paistaminen. Koska ruoka meni vauvan sijasta taaperon maaruun, lisäsin ohjeeseen suolaa ja pippuria.
